hyvä kirjoittaja, rakastan sinua

Heinäkuun viimeinen viikko, loma oli lähes ohi. Istuin kolisevassa junavaunussa, kuulokkeet korvilla ja katselin ulos ikkunasta. Tarkoituksenani oli ollut viettää koko loma kaupungissa, mutta tuntui, että seinät kaatuvat niskaan. Kaksi viikko vielä jäljellä. Piinaavaa, tuskaista odotusta. Ja sitten mitä? Uusi lukukausi. Uudet jutut, niin kuin oli korvaani kuiskattu liki kahdeksan viikkoa aikaisemmin. Ravistin heikosti päätäni ja jälleen kerran tein pyhän päätöksen olla ajattelematta mitään muuta kuin tulevia tenttejä, kursseja, opintokäyntejä ja aina vaan kovempitahtista opintoaikataulua. Pikkuhiljaa sitä oli tottunut iltakahdeksan luentoihin ja hikisessä luentosalissa vietettyihin lauantaipäiviin. Kesän aikana olin suorittanut muutaman kurssin etukäteen vähentääkseni mahdollisia yhteentörmäyksiä manipuloivan psykologian luennoitsijan kanssa.

- Nyt et mieti sitä, mutisin itsekseni. Vaikka totuus oli, etten ollut mitään muuta miettinytkään. Yöllä unissani, päivällä mieleni ristiretkillä. Ja vaikka miten olin itselleni vakuutellut, että joka hetki oli ollut tuskaa ja kooste elämäni pisimmistä sekunneista, tiesin valehtelevani. Se oli ollut piinaavaa tuskaa. Sellaista kaikennielevää ja tyhjentävää, jollaista ei voisi unohtaa, vaikka kuinka yrittäisi. Kun olin kipittänyt vauhdilla ulos työhuoneesta, olin ollut enemmän häpeissäni kuin vihainen. En ollut tuntenut oloani likaiseksi, en edes häväistyksi. Jollain kumman tavalla olin tuntenut syyllisyyttä. Siis minä itse. Syyllisyyttä siitä, etten ollut lähtenyt karkuun. Etten ollut pistänyt hanttiin, kynsinyt ja potkinut. Mutta kun en ollut halunnut. Hetkessä olotilani oli mennyt siihen, että jokaikinen hyvä ja puhdas ajatus päästäni oli kadonnut jonnekin, ja päässä oli kaikunut vain raastinlautaa muistuttava ääni ja ne petolliset, nirvanan kaltaiset sanat.

Havahduin, kun kaiuttimista kuului pirtsakka naisääni, joka ilmoitti seuraavan aseman ja arvioidun pysähtymisajan. Nousin mukavalta penkiltäni ja aloin keräillä vähäisiä kamojani, jotka olin niin röyhkeästi levitellyt ympäri koppia. Ulkona oli kesäiseen tapaan synkkää ja sateista, ja olin pukeutunut täysin väärin. Kumisaappaiden ja sadetakin sijaan ylläni oli punainen hihaton t-paita ja intianpuuvillahame. Varvastossut eivät ainakaan parantaneet kokonaisuutta, joten junan pysähdyttyä juoksin reppua ja olkalaukkua mukanani raahaten nopeasti sisälle asemalle. Taksin soitettuani ja sitä odotellessani ostin aseman kioskista iltapäivälehden ja täyttelin sudokua ajatusteni hajamielisesti harhaillessa. Mitenköhän pitkään opettajien kesälomat kestivät? Käsittääkseni ei aivan yhtä pitkään kuin oppilaiden. Voisin aivan hyvin linnoittautua asuntolakämppääni kahdeksi viikoksi ja syödä noutopizzaa kaloriarvoista piittaamatta. Tai sitten voisinkohdata silmästä silmään luennoitsijan, jonka oppitunteja joutuisin kestämään vielä pitkän aikaa. Ennemmin tai myöhemmin niin kuitenkin kävisi. Olisi täysin mahdotonta naamioitua näkymättömäksi.

Olin taas tapani mukaan jättänyt hoidettavat asiat viime tippaan. Siispä jonotin monien muiden tapaan ensimmäisenä koulupäivänä opintotoimiston ulkopuolella kaavakkeet ja lomakkeet käsissäni ja ärtyneenä siitä, miten kaikki muut tuntuivat viettäneen niin ihanan ja rentouttavan loman. Oli ollut pippaloita ja hemmottelureissuja ja shoppailua ja kaikkea kivaa maan ja taivaan välillä. Ilmeisesti minä olin ollut ainoa, joka EI ollut osannut irtautua arjesta ja unohtaa päättynyttä kouluvuotta.

- Toni! kuului jostain päin takaani säröäänien seasta. Vilkaisin taakseni ja paperit lipuivat käsistäni pitkin käytävän lattiaa. Siellä se nyt seisoi. Jokaöisten painajaismaisten unieni objekti. Pitkänä ja tummana ja kasvot peruslukemilla, niin kuin aina kun jokin asia ei häntä miellyttänyt. Syventyneenä keskusteluun häntä kutsuneen englannin maikan kanssa Toni selaili hänelle juuri ojennettua monistenippua. Nyt äkkiä pois täältä, ajattelin, ja rupesin haromaan papereita kasaan lattialta.

Olin onnistunut karttelemaan koulurakennusta aina siitä asti, kun palasin takaisin, edes kirjastossa en ollut käynyt. Mutta olihan tämä odotettavissa. Etsin katseellani lattialle kyykistyneenä viimeisiä papereita, jopa konttasin pitkin käytävää ja keräsin lippusia, kunnes musta nahkakenkä iski läsnäoloilmoitukseni päälle, juuri kun sain siitä otteen hikisillä sormillani. Puhe ympärilläni jatkui, kukaan ei tuntunut huomaavan kompurointiani lattian tasalla. Kukaan muu paitsi yksi. Nostin katseeni ja minun teki mieli itkeä. Toni seisoi auktoriteettisena edessäni, jälleen kerran ainoana esteenä, ja katseli huvittuneena alas minuun.

- Voisitko nostaa jalkaasi? kysyin hiljaa.

- Anteeksi, en kuullut, oli yksinkertainen vastaus.

- Voisitko nostaa jalkaasi, kivahdin jokaista sanaa painottaen ja nykäisin paperin voimalla samalla hetkellä, kun Toni nosti jalkansa. Tasapainoni menettäneenä tömähdin pyllylleni lattialle. Nöyryytys oli täydellinen. Hammasta purren nousin ylös ja sulloin paperit laukkuuni. Lähdin päättäväisesti kohti aulaa ja painoin punaisena hohtavaa nappia seinässä. Hissi oli tulossa kohdalle, mutta niin oli Tonikin. Mielessäni hoputin elektronista unelmaa kiirehtimään, mutta kun vihdoin astuin tyhjään hissiin, en ehtinyt sinne yksin. Toni seisoi vakaana vieressäni, ja siirryin varovasti lähemmäs hissiin seinää.

- Oliko hyvä loma? kuului täysin viaton kysymys. Kylmät väreet kipittivät pitkin selkääni, kutittivat korvalehtiäkin.

- Menetteli, vastasin totuudenmukaisesti. Hissi tuntui matelevan. Ilma tuntui kuumalta, liian kuumalta hengittää. Kämmeneni hikosivat, sydän hakkasi hulluna. Mielessäni kelasin paniikkikohtauksen oireita. Oliko tämä nyt sellainen?

- Oliko yhtä vauhdikasta ja villiä kuin muilla on tuntunut olevan?

- Ei oo mun juttuja kumpikaan, mutisin ja tuijotin valotaulua toivoen, että hissin ovet jo avautuisivat ja pääsisin pois siitä pikku kopperosta. Toni otti askeleen, painoi stop-nappia ja kääntyi sitten minuun päin.

- Vauhdikkaasta en tiedä... Sä lämpenet aika hitaasti, mutta kun lämpenet, niin olet hyvinkin vastaanottavainen, karhea miesääni sanoi lähellä korvaani. Pitkät kädet olivat molemmin puolin minua, ja sivusilmällä näin, miten kasvot painuivat alemmas.

- Mutta aina on varaa parantaa, Toni sanoi hiljaa. Ei ei ei, hoin pääni sisällä. Nyt skarppina.

- Älä tee mitään, pyysin ja ylpeänä nostin kasvoni. Se tosin oli täysin typerää, sillä Tonin vihreissä silmissä ei ollut tippaakaan hellyyttä tai lempeyttä. Katseesta kuvastuivoitonhalu ja ylpeys, joka tuskin saisi naarmuakaan, jos nyt lähtisin suoltamaan kiukkuisia sanoja suustani.

- Tämä tämmöinen ei käy. Sä olet opettaja ja mä olen oppilas ja on ollut jo aivan liikaa kaikkea, mitä ei olisi saanut olla. Se loppui nyt, selitin hengästyneenä. Toni naurahti ja astui kauemmas. Painoi nappia ja hissi jatkoi matkaansa. Hengähdin syvään ja tunsin suunnatonta tyytyväisyyttä itseeni. Siitäs sai, hymyilin itsekseni. Ehkä iloni oli ennenaikaista, sillä kun hissi pysähtyi kerrosta ennen omaa pysäkkiäni, ovet avautuivat ja Toni teki lähtöä, hän pääsi kuitenkin sanomaan viimeisen sanan.

- Usko mua, kun sanon, että sä olet väärässä.

Illalla vedin kylpytakin ylleni ja laitoin vedenkeittimen päälle. Suihkun jäljiltä märät hiukset harjasin pikaisesti ja lysähdin sohvalle odottamaan teeveden kiehumista. Tv:stä ei taaskaan tullut mitään katsomisen arvoista, mutta jokin saippuadraama täydensi huoneen ahdistavaa hiljaisuutta. Pelkkä parin minuutin säälittävä keskustelu hississä oli saanut pääni särkemään ja kehoni väsymään, joten tosissani pelkäsin, miten kävisi ensimmäisen neljän tunnin luennon jälkeen. Olin melko tehokkaasti hävittänyt kaikki todisteet siitä surullisesta hetkestä Tonin työhuoneesta kesäkuun ensimmäisenä iltana. Mutta unissani muistin kyllä, miltä vieraat sormet olivat tuntuneet ja miten ihanasti kipeä ote hiuksistani oli valuttanut herkkyyttä pitkin kehoani. En edes muistanut, miten monesti olin yöllä herännyt hikisenä ja kosteaksi kiihottuneena ja lopulta taistelun kanssa jatkanut uniani – vain nähdäkseni samat asiat uudestaan. Olinhan minä itseäni hipelöinyt kesän aikana lievittääkseni mielikuvien herättämää kiimaa, mutta ikäväkseni olin vain huomannut, että omin sormin saatu orgasmi ei ollut enää mitään verrattuna siihen jollain lailla pakotettuun laukeamiseen Tonin työhuoneessa. Tunsin taas, miten lämpö alkoi tykyttää alapäässä, joten pinkaisin nopeasti ylös sohvalta ja ravistelin koko kehoani – ikään kuin se jotain olisi auttanut.

Join teeni, laitoin mukavat verskat ja t-paidan alusvaatteiden ylle ja tein lähtöä kirjastoon. Olin varannut illaksi koneen käyttööni koulun kirjaston lehtisalista; heti lukuvuoden alkuun oli isketty sellainen määrä projektia ja tutkielmaa, että ajattelin kerrankin aloittaa ajoissa. Ulkona oli vielä valoisaa ja lämmintä, kun tein lähtöä. Kirjasto olisi oppilaille avoinna kello kymmeneen asti, joten minulla olisi vielä muutama tunti aikaa. Ilmeisesti kukaan muu ei ollut ajatellut palata arkeen ihan niin nopeasti, sillä lukusali ja muutkin osat melko massiivisesta kirjastosta olivat tyhjillään – lukuun ottamatta jo ilmeisen harmaantuvaa kirjastonhoitajaamme. Toisaalta olihan se ymmärrettävää; toki sitä itsekin olisi halunnut nauttia viimeisistä lämpimistä päivistä, mutta energian purkaminen koulujuttuihin oli parempi vaihtoehto kuin antaa ajatusten "rentoutua", kun ei siitä koko kesänäkään ollut mitään tullut.

Jätin laukkuni pieneen kopperoon lehtisalin takaosaan, hain pari teosta hyllystä ja aloin kirjoittaa. Vähän väliä poikkesin jossain hyllyjen välissä, hain lisää kirjoja, kirjoitin hetken. Tavarani olivat jälleen lahjakkaasti levällään pitkin tietokonepöytää, osa penaalista oli purkautunut pöydän alle ja monistamani paperit huojuivat epäsiistissä pinossa lehtisalin pöydällä.

Olin juuri muutaman hyllyrivin päässä varaamaltani paikalta, kun jostain vähän kauempaa kuului ääniä. Kaksi miestä, ihan selvästi. Eikä toisesta äänestä voinut olla erehtymättä. Jähmetyin hyllyjen väliin ja kuuntelin. Puheensorina siirtyi hiukan lähemmäs. Keskustelu käytiin tulevasta opintoseminaarista, johon minunkin olisi osallistuttava. Valmistavista kahvituksista, seminaaripuheista, esillepanosta, kaikesta yhtä mielenkiintoisesta. Vilkaisin kelloani; 21.49. Voi paska, ajattelin. Lähtisivät nyt jo. Hiljaa työnsin käsissäni olleen kirjan takaisin hyllyyn ja sipsutin hiukan lähemmäs paikkaani. Tossut olin jalastani potkinut pöydän alle kirjoittaessani, ja nyt kova marmorilattia tuntui kylmältä jalkojeni alla.

- Ei täällä enää ketään ole, kuulin Tonin äänen sanovan. Kirjastonhoitaja oli ilmeisesti tiedustellut, vieläkö se lukutoukka oli koneella. Äänet loittonivat, puheensorina kuului yhä hiljempana, kunnes sitä ei kuulunut enää. Odotin hetken, ja kun kuulin kumean miehen naurun ja heti perään raskaiden puuovien sulkeutuvan, arvasin miesten lähteneen. Huokaisin helpottuneena, ja kelloani katsoen lähdin vauhdilla tavaroitani kohti.